NEUVONANTAJA.fi

Asko oppi jo varhain, ettei koulu ollut häntä varten. Luokkahuoneessa aika kului hitaasti, ja käytävillä kuului ivaa ja naurua, jotka seurasivat häntä päivästä toiseen. Nykyään sanottaisiin, että Asko oli koulukiusattu. Lopulta 15-vuotiaana Asko teki päätöksen, joka muutti hänen elämänsä täysin. Asko lähti töihin.

Rakennusalalla ei siihen aikaan kyselty koulutusta. Siellä katsottiin, kuka jaksaa kantaa, kuka osaa käyttää käsiään ja kuka saapuu aamulla paikalle ennen muita. Ja Asko saapui. Aina. Hän oppi nopeasti, ja silloin, kun hän teki virheitä, hän korjasi ne itse. Pian hän oli se nuori mies, jolle annettiin vaikeimmat työt ja jonka tiesi olevan paikalla vielä silloin, kun muut jo keräsivät tavaroitaan.

Päivät venyivät pitkiksi, viikot sulautuivat toisiinsa. Asko ei kaivannut harrastuksia eikä vapaa-aikaa. Työ antoi hänelle elämään rytmin ja merkityksen, jota koulu ei koskaan ollut antanut. Kun muut puhuivat viikonlopuista ja juhlista, Asko puhui seuraavasta urakasta. Hän sai tyydytystä hyvin tehdystä työstä. Askon kanssa ei saanut keskustelua aikaiseksi politiikasta, urheilusta saatikka ihmissuhteista, mutta rakentamisesta, remonteista ja urakoista hän kyllä mielellään keskusteli.

Muutamaa vuotta myöhemmin, täysi-ikäiseksi tultuaan Asko perusti oman rakennusliikkeen. Se ei aluksi ollut suuri eikä näyttävä, vain Asko, työkalut ja puhelin, joka soi yhä useammin. Asko teki töitä arkisin ja sunnuntaisin hän istui yksiössään keittiön pöydän ääressä ja hoiti viikon paperityöt. Vanhanaikaisella taskulaskimella hän naputteli lukemat niin kirjanpitoon kuin tulevien projektien tarjouksiin.

Vapaa-aikaa Asko ei osannut kaivata saatikka lomaa. Ruokatuntikin oli ylimääräinen tauko, jota Asko ei olisi malttanut pitää. Lounas oli useimmiten pakettiauton vierellä seisaallaan nopeasti syöty lihapiirakka tai pari. Iltaisin pannulla paistui useimmiten HK:n sininen lenkki. Toisinaan purkkihernekeitto toi vaihtelua ruokavalioon. Terveydestä huolehtiminen jäi taka-alalle. Asko ei sairastellut oikeastaan ollenkaan, eikä nähnyt terveenä miehenä mitään tarvetta työterveystarkastuksille. Työntekijöilleen Asko kyllä järjesti asiallisesti työterveyden.

Firma kasvoi huomaamatta. Yksi urakka johti toiseen, työntekijöitä tuli lisää, kalustoa hankittiin. Asko johti ainoalla tavalla, jonka osasi - esimerkillään. Hän tuli aina paikalle ensimmäisenä, tarttui itse vaikeimpiin ja ikävimpiin töihin eikä tinkinyt laadusta. Yritykseen syntyi työkulttuuri, jossa ammattitaitoa arvostettiin. Tekijät ottivat kukin itse vastuuta, tekivät työnsä viimeisen päälle ja kokivat ammattiylpeyttä siitä mitä tekivät.

Rahaa alkoi jäädä tilille enemmän kuin Asko osasi käyttää. Tai oikeastaan hän ei osannut käyttää sitä lainkaan. Hän ei vaihtanut asuntoa eikä autoa, ei ostanut kalliita vaatteita eikä lomaillut. Häntä ei kiinnostanut mikään sellainen. Työ riitti Askolle. Ylimääräisillä rahoilla Asko alkoi ostaa asunto-osakkeita, remontoida niitä ja laittaa vuokralle. Vuosien varrella osakkeiden määrä kasvoi ja kun edellisen osakkeen remontti oli valmis niin vuokratuotoista ja yrityksestä oli jo kerääntynyt rahat seuraavan osakkeen hankintaan. Askon kiinteistöomaisuus kasvoi vuosi vuodelta kiintyvään tahtiin.

Askon firma alkoi tulla tunnetuksi alalla – ei markkinoinnin kautta, vaan sillä, että urakat valmistuivat aikataulussa ja laatu oli erinomaista. Kun nimi tuli tunnetuksi, alkoi tulla myös monenlaisia kutsuja. Ensin kohteliaita puheluita ja sähköposteja. Niissä pyydettiin mukaan työnantajajärjestöihin, yrittäjäjärjestöihin, kokouksiin ja verkostoihin, joissa “pääsisi vaikuttamaan” ja “tutustumaan oikeisiin päättäjiin”. Sitten tulivat hyväntekeväisyysjärjestöt, paikalliset toimijat ja kampanjat, joissa toivottiin Askosta keulakuvaa tai vähintään lahjoittajaa.

Välillä pyyntö oli suora. Voisiko firma ryhtyä sponsoriksi urheiluseuralle, juniorijoukkueelle tai turnaukselle. Toisinaan taas pyydettiin tukea tapahtumaan, varainkeruuseen tai “pienenä apuna” johonkin hankkeeseen. Perustelut olivat kauniita ja lupaukset selkeitä: logo näkyisi, nimi mainittaisiin, yhteistyö tekisi hyvää kaikille.

Asko kuunteli, nyökkäsi ja sanoi sitten saman kuin aina. Ei.

Ei siksi, että hän olisi ollut paha ihminen tai vastustanut ketään. Häntä ei vain kiinnostanut mikään sellainen. Järjestöissä puhuttiin mielipiteistä, vaikuttamisesta ja verkostoista. Hyväntekeväisyydessä puhuttiin tunteista ja tarinoista. Sponsoroinnissa puhuttiin näkyvyydestä. Kaikki se oli Askosta ylimääräistä höttöä. Hänen mielestään paras tapa tehdä hyvää oli tehdä työnsä mahdollisimman kunnolla.

Niinpä Asko jatkoi kuten ennenkin. Seuraava urakka, seuraava remontti, seuraava asunto. Hän ei halunnut olla mukana missään, mikä vei hänet pois siitä ainoasta asiasta, joka hänelle oikeasti merkitsi jotain.

Omaisuutta kertyi, firma kasvoi ja Askon nimi alkoi ilmestyä listoille. Eniten tienaavat. Suurituloiset. Lehtien otsikot eivät tunteneet Askoa ihmisenä, mutta ne tunsivat hänen verotietonsa. Asko oli kummajainen, eikä sopinut mihinkään muottiin. Hän ei ollut tyypillinen liikemies tai perijä. Asko ei antanut haastatteluja tai esitellyt elämäänsä lehtien palstoilla. Lehdistö alkoi kirjoitella itsekkäästä miljonääristä, joka ei osallistu hyväntekeväisyyteen tai tue urheiluseuroja. Lehdissä Askon nimi nostettiin esiin ja häntä kutsuttiin verojen välttelijäksi, vaikka jokainen euro oli ilmoitettu ja maksettu sentilleen lain mukaan. Monien mielestä se ei ollut kuitenkaan tarpeeksi. Askoa kutsuttiin hyväosaiseksi ja rikkaaksi. Rikkaana hänen olisi monien mielestä pitänyt osallistua yhteiskunnan tukemiseen enemmän ja kantaa suurempi osuus yhteisestä taakasta. Askon omaisuuden sanottiin olevan pois “siitä yhteisestä kassasta”, joka muuten kuuluisi kaikille.

Lehtijuttujen seurauksena kadulla huudeltiin, ja joskus jopa tönittiin. Asko jätti huutelut omaan arvoonsa. Eivät ne juuri häntä häirinneet. Hän oli oppinut jo kouluaikoina, että paras tapa selvitä oli jatkaa eteenpäin ja tehdä työnsä. Jatkuvasti ja yhä tarmokkaammin.

Eräänä marraskuun iltana ilma oli kylmä ja pimeys painostava. Työmaa oli lähes tyhjä muiden jo lähdettyä, mutta Asko oli jäänyt vielä valmistelemaan seuraavan päivän töitä. Hän kantoi laastisäkkejä valmiiksi kolmanteen kerrokseen. Asko tunsi olonsa huonovointiseksi, mutta ei antanut sen häiritä. Hän puristi vielä viimeisen säkin paikalleen – ja siinä, laastisäkki käsissään, hän lyyhistyi. Hän kaatui siihen, työnsä ääreen, eikä enää koskaan noussut.

Askolla ei ollut perillisiä. Kun perintö jaettiin, valtio peri firman, viidenkymmenen miljoonan euron kiinteistöomaisuuden, Askon oman yksiön 80-luvun kerrostalossa, kahdet työsaappaat sekä kolme vaatekertaa työvaatteita. Lehdissä kirjoitettiin närkästyneitä yleisönosastokirjoituksia siitä, kuinka tämän oudon ja vihatun miljonäärin hautajaisetkin jäivät sukulaisten puuttuessa sosiaalitoimen vastuulle.

Askon omistamat asunto-osakkeet liitettiin osaksi tuettua vuokra-asumista. Vuokria jouduttiin hieman nostamaan hallinto- ja ylläpitokuluista johtuen, vaikka toimintaa tuettiin verorahoilla vuosittain.

Askon yritys päätettiin myynnin sijaan pitää valtion omistuksessa. Järjestelyllä haluttiin varmistamaan työpaikkojen säilyminen. Olihan yritys varsin merkittävä työllistäjä. Valtion omistuksessa Askon yritykseen palkattiin useita johtajia ja aloitettiin mittavat uudistukset. Askon aikaisille vanhakantaisille toimintatavoille naureskeltiin yleisesti. Vaikka vanhat työntekijät eivät oikein ymmärtäneet uudistusten tärkeyttä, yritys haluttiin tuoda ”nykyaikaan”. Tehtiin strategia, kasvusuunnitelmat, laadittiin vastuullisuusraportteja, DEI-, monimuotoisuus- ja inkluusiokatsauksia, ihmisoikeus- ja huolellisuusselvityksiä, taksonomiaselvityksiä, päästöinventaarioita sekä tuote- ja toimitusketjuraportteja. Laadittiin eettinen ohjeistus ja ilmoituskanavaraportointi. Henkilökunnalle järjestettiin koulutuksia, joiden tavoitteena oli luoda työpaikasta turvallinen tila kaikille.

Jostakin syystä työn laatu alkoi laskea ja reklamaatioiden määrä kasvaa. Tilanteen korjaamiseksi palkattiin nopeasti lisää laatupäälliköitä, järjestettiin laatukoulutuksia sekä otettiin käyttöön useita erilaisia lomakkeita ja raportointivelvollisuuksia, joilla työtekijöitä valvottiin.

Kaikesta tästä ponnistelusta huolimatta yritys ajautui parissa vuodessa konkurssiin. Syyllisenä pidettiin Askoa. Olihan hän laiminlyönyt kaikki nämä toimet ja uudistukset vuosikymmenten ajan. Oli syntynyt uudistusvelkaa, sanottiin ja se lopulta kaatoi koko yrityksen. Valiteltiin sitä, kuinka Askon laiminlyöntien seurauksena jäi nyt moni työttömäksi.

Yrityksen kaaduttua oli viimeinenkin jälki Askosta hävitetty eikä hänestä enää kirjoiteltu lehdissä. Vain keskiolutkuppiloiden hämyisissä pöydissä, työttömien kirvesmiesten kesken Askon aikaa ylpeydellä muisteltiin.